PuuJUMALpuisto

Helmiina saa henkensä takaisin

Kivisavun alkukesä oli sujunut hienosti ja nyt oli tullut mattojenpesuaika. Matot piti pestä juhannukseen mennessä, jotta ne saatiin kuiviksi ulkona, ilman riihessä kuivattamista. Kivisavun vanhin tytär vastasi mattojen pesusta ja lähti niitä Oksilammin rantaan pesemään. Siihen aikaan siellä vielä oli matonpesukivi, mutta se on vuosisatojen aikana jäänyt karikkeen ja kasvuston alle.

Kun tytärtä ei kuulunut lainkaan takaisin, lähtivät Eeva-emäntä ja vanha Iita-mummu katsomaan mihin tyttö on jäänyt. Rantaan päästyään heitä kohtasi kovin ikävä näky. Tyttö oli elottomana vesirajassa, eikä hän herännyt, vaikka häntä kuinka ravisteltiin. Vanha Iita-mummu sanoi, että nyt on kyllä pakko pyytää apua Ukko Ylijumalalta, nimittäin jos on tarkoitus, että Helmiina vielä herää. Ukko on ainut, joka voi asiassa auttaa.

Iita-mummu riisui liinan päästään, polvistui Helmiinan viereen ja sanoi Eevalle, laita nyt silmäsi kiinni ja toista mielessäsi kaikki mitä minä ääneen lausun. Eeva teki työtä käskettyä, polvistui Iita-mummun taakse, painoi päänsä alas ja sulki silmänsä.

Iita-mummu alkoi lausua henkiinherättämissanoja (joita ei voi tässä toistaa, koska ne voidaan lausua vain, kun niille on tarve) ja Eeva lausui ne mielessään hänen perässään. Sanat lausuttiin kolmesti. Iita-mummu kohotti kätensä taivaalle ja sulki silmänsä. Ja kun hän oli kolmasti henkeä vetänyt, saapui Helmiinan rinnan päälle pääskynen. Helmiina alkoi heräillä ja katseli ympärilleen tokkuraisena. Samaan aikaan Oksilammin toisella rannalla alkoi käki kukkua ja se kukkui niin monta kertaa, ettei Iita-mummu laskuissa pysynyt.

Niin oli Ukko Ylijumala antanut Helmiinalle hengen takaisin ja hän eli monta tervettä vuotta Kivisavun seuraavana emäntänä, äitinsä Eevan jälkeen.

Rauni ilmestyy sateenkaarena järven rantaan

Oli ennen tiedetty, että Rauni Maaemoinen muuttuu sadesäällä Sateenkaareksi, joka joi järvestä vettä ja näin kasteli kaitsemansa maan. Kovasti yritettiin sitä nähdä, mutta monesti siinä epäonnistuttiin.

Kerran oikein kovan ukonilman aikaan Ruoveteläinen Tietäjä-Ämmä oli käynyt Näsijärven rannoilla kiiltäviä kiviä etsimässä ja nähnyt Sateenkaaren juovan vettä. Sateenkaari oli siitä paikasta kadonnut, kun se oli ihmisen huomannut. Sateenkaarelta oli juomapaikalle kuitenkin jäänyt hopeinen juoma-astia. Sillä niin tiedettiin käyvän, jos ihminen näki sateenkaaren vettä juovan. Tietäjä-Ämmä nosti juoma-astian käsiinsä ja toi sen kotiin, tarkoin varoen ja taakseen katsomatta. Tiedettiin käyneen niinkin, että sateenkaaren juoma-astia oli kadonnut löytäjän kädestä, jos löytäjä oli mennyt katsomaan taakseen. Tämän Tietäjä-Ämmä tiesi ja pisti varmuuden varaksi vielä toisen silmänsäkin kiinni.

Päivän päästä kylään jouduttuaan, Tietäjä-Ämmä alkoi kehua löydöllään, miten hän oli tämän tapahtuman nähnyt ja saanut maaniteltua Sateenkaarelta juoma-astian. Eikä kulunut kuin ehtoo ja yö, kun Tietäjä-Ämmän käsiin alkoi ilmestyä kamalia vesikellukoita, joista valui vettä valtoimenaan. Mikä tähän avuksi parkui Tietäjä-Ämmä. Monen tunnin parkumisen perästä, Ääni sanoi seinän takana: Palauta astia sinne, mistä sen löysit, niin kätesi paranevat.

Tietäjä-Ämmän käsiä pakotti kauheasti. Eikä hänen auttanut muu kuin viedä juoma-astia takaisin sinne mistä se oli löytynytkin ja heti seuraavana yönä vesikellukat hävisivät käsistä. Tämän opetuksen siitä saa, kun menee kehumaan sellaista, joka ei totta ole.

Shamaani pyytää metsästysonnea

Loppukesä oli koittanut ja hirvenmetsästyskausi alkamassa. Kylän miehet pyytävät Shamaani Wilho Kilttiä pitämään menot hirvenpyyntionnen turvaamiseksi. Wilho pyytää metsästäjiä toimittamaan määräpäivänä tuopillisen sahtia, kupillisen metsälinnun verta, mustan linnun pyrstösulkia ja palan viimevuotista hirvennahkaa.

Wilho kertoo, että hirvien näkemiselle sopivin määräaika on kuunpimennyksen aikaan. Silloin hän voisi parhaiten kertoa mihin hirvet ovat tänä syksynä asettuneet. Wilho toimitti menot Kivisavun uhrikivellä. Verellä hän piirsi kuvia kiven kylkeen, jotta hengille puhuminen olisi selvempää.

Kuunpimennyksen aika tuli ja hirvenpyyntiriitti alkoi heti auringon laskettua. Vain rohkeimmat metsästäjät uskalsivat olla paikalla, niin hurjalta Shamaanin toimitus näytti ja kuulosti. Wilho tanssi kuin noiduttuna ja hakkasi noitarumpuaan. Uhrikiven ympärillä alkoi tanssia virvatulia. Jostain kiven sisältä kuului ukkosen ääni. Kiven ympärystä kietoutui punertavaan savuun.

Kun savu laskeutui, kaikki äänet hiljenivät ja ne, jotka vielä olivat uskaltaneet jäädä uhrikiven luokse, näkivät Wilhon makaavan selällään kiven päällä. Aikaakin oli kulunut sen verran, että aurinko alkoi nousta ja taivaanranta loisti kohta oranssina. Hiljalleen Wilho nousi, ärisi noustessaan, hyppäsi alas kiveltä ja sanoi. Te viheliäiset, ette saa tänä syksynä kiinni kuin vaivaisia vasikoita. Te olette huonosti metsää kohdelleet kesän aikana. Sitten Wilho hätisti metsästäjät matkoihinsa.

PIRU

Pirua esittävä puuveistos on tulen luoma ja se löytyi Jordanjoen rannassa sijainneen savusaunan raunioista. Pelottavana, yksistään pystyyn jääneenä hirrenpätkänä ensin pidetty puunpätkä paljastuikin itse Pirun näköiseksi ja myös käyttäytymiseltään sellaisen tapaiseksi. Se oli kuuma ja savuava vielä, kun muut hirrenpalat olivat jäähtyneet. Vasta viikon päästä savusaunan palosta, voitiin Pirun näköinen puunpätkä siirtää palopaikalta pois. Mutta sepä ei onnistunutkaan yhden miehen voimin, vaan siirtämiseen tarvittiin viisi miestä. Sitten huomattiin muutaman yön jälkeen, että Puupiru siirtyi itsekseen, minne sitä huvitti ja usein se palasi sille paikalle, josta se oli löydetty.

Viime vuodet se on viettänyt aikaansa Kivisavun Pajassa ja ottanut osaa Pajassa pidettyyn ilonpitoon. Kerrankin kävi niin että vanhassa vesipadassa pidettyyn nuotioon roiskahti jostain vettä, eikä kukaan läsnäolijoista tunnustanut sitä tehneensä. Yhdessä tuumin sitten pääteltiin, että Puupirulla oli pirunkurit mielessään, kun vettä heitti palaviin puihin niin, että kaikki olivat nokisia naamaltaan. Seuraavana päivänä oli kaikilla pää kipeä ja polvissa ikäviä mustelmia. Siinä sitten mietittiin, ettei Pirulainen ollut ihan kevyttä leikkiä heidän kanssaan pitänyt.

Ristiretkeläinen Frans lähtee omille teilleen

Frans oli Birgerin jaarlin ristiretkeläinen, kun ruotsalaiset tekivät toisen ristiretken Suomeen. Ristiretki kohdistui Hämeeseen ja silloin jo suuremmaksi kyläyhteisöksi ja kauppapaikaksi muodostuneeseen Hämeenlinnaan, Tavastin maalle.

Frans oli lähtenyt ristiretkelle muiden painostuksesta, eikä hän ollut kovin innostunut uskon asioiden levittämisestä, vaikka itse uskoikin Kristuksen oppeihin. Hän oli perso ruualle ja juomalle. Kylät, joiden ohi ristiretken retkikunta kulki, olivat jo muodostuneet karjankasvattajiksi ja pellonraivaajiksi. Useissa taloissa pyydettiin siunaamaan olemassa oleva sato ja karja. Frans teki sen mielihyvin saadakseen siitä palkaksi ruuan ja juoman, joka siihen aikaan oli vahvaa olutta.

Pikkuhiljaa Fransin mieleen alkoi muodostua ajatus, että hän lähtee omille teilleen tästä ristiretkiryhmästä. Sen hän sitten toteuttikin vähän ennen Hämeenlinnaan saapumista, kun ristiretkeläiset taas ottivat kovasti yhteen erään kylän miesten kanssa, joille oli tarkoitus Kristillistä sanomaa levittää ja kaikki pakanalliseksi katsottu hävittää.

Frans lähti kulkemaan olemattomia polkuja ja tähtien ohjaamana kohti luodetta. Hän siunasi matkallaan vastaan tulleiden asutusten pyynnöstä saaliita ja vainajia. Jonkin aikaa kuljettuaan hän saapui Birkalan alueelle. Parempien polkujen ilmaantuessa, hän jopa pääsi härkävankkureissa etenemään. Eräs isäntä, joka oli ollut Birkalan suurilla kauppamarkkinoilla Tohlopissa karjaa myymässä, otti Fransin kyytiin ja niin Frans tuli Kyröön Pinsiön maille.

Frans kierteli taloja ja siunasi ruokaa, siunasi eläviä ja kuolleita ihmisiä ja myös metsän antimia pyytäviä metsästäjiä ja heidän pyyntivälineitään. Monesti siunaamisen jälkeen syömingit venähtivät ja juomaakin kului runsain määrin. Sillä tiedettiin, että mitä paremmat lahjat antimien siunaaja sai, sitä parempi onni siunatuilla oli. Frans heräili useasti lampaiden seasta ja lähti sieltä harhailemaan auringon suuntaan.

Eräänä sumuisena aamuna, kun Frans taas heräsi, tällä kertaa heinäsuojasta, hän lähti ulos eikä ollut aurinkoa suuntaa näyttämässä. Niinpä hän katseli ympärilleen ja lähti eläinten tallaamaa polkua pitkin metsään. Polku vei suolle, jossa kasvoi ihmeen kauniita kukkia ja hän kuuli, miten kauniisti nuoret naiset lauloivat erään korkean mättään luona. Hän päätti mennä tervehtimään näitä naisia, mutta siinä kohtaa suo olikin petollinen ja Frans putosi suonsilmään. Naisia ei enää näkynyt ja niin Frans lopulta uupui ja hukkui suonsilmään.

Kukaan ei tietenkään osannut kaivata tätä harhautunutta ristiretkeläistä. Kului muutama vuosisata ja suon henget päättivät nostaa muumioituneen Fransin ruumiin suonsilmän pinnalle. Siitä sen löysi Jordanin isäntä, joka otti ruumiin mukaansa ja ajatteli että sen tulee saada paikka siunatussa maassa, koska sillä oli yllään kirkonmiehen vaatteenparren mukainen asu.

Isäntä vei ruumiin Jordanjoen rannassa olevaan savusaunaansa ja lähti toimittamaan sille paikkaa kirkkomaahan Pohjois-Pirkkalaan. Sillä aikaa sauna paloi ja muumioitunut ruumis tuhoutui sen mukana. Saunan raunioilta löytyi kuitenkin tämän veistoksen vieressä oleva Piru, jolla saattoi olla jotain tekemistä saunan palamisen kanssa.

Tämä puuveistos on lähes tarkka toisinto löytyneestä Fransin muumiosta. Jordanin isäntä ehti muistella ja ylös kirjata tämän tapauksen ja sen pohjalta on tämän veistoksen tehnyt Kari Manninen.

Otson muistolle

Oli se aika vuodesta, että kylän miehet lähtivät karhun kaatoon. Joka vuosi otettiin yksi uusi nuorimies harjoittelemaan karhunkaatoa, se kun oli aika vaarallista hommaa. Tänä vuonna olisi Otson vuoro. Hän oli kovasti odottanut, että pääsisi kokeneiden metsämiesten matkaan.

Metsästäjät saapuivat karhunpesän luokse. He ryhmittäytyivät muodostelmaan, jossa kokeneet metsästäjät olivat eturivissä ja kokemattomammat takarivissä. Otso oli aika takana, mutta kurkki toisten olkapäiden yli, että olisi nähnyt mahdollisimman hyvin kaiken mitä tapahtui.

Miehet alkoivat tökkiä puusauvoilla karhua sen pesässä. Ensin karhu vain murisi vähän, mutta sitten se yht’äkkiä ryntäsi ulos pesästä, huitaisi valtavalla tassullaan etumaista metsämiestä, joka lensi kauas toisten taakse. Sen jälkeen se huomasi Otson ja alkoi repiä häntä ikävästi. Metsämiehet iskivät keihäänsä karhuun, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Otso oli loukkaantunut vakavasti karhun kynsissä.

Karhu lähti karkuun, vaikka olikin haavoittunut, eikä sitä koskaan enää nähty. Otso kannettiin takaisin kylään ja vietiin parantajan luokse. Parantaja sanoi, älkää tuoko kuollutta tänne vaan viekää se saunaan pestäväksi ja hautaan laitettavaksi.

Suru oli suuri. Otso oli ollut kyläläisten mielestä liian hyvä kuolemaan tällä tavoin. Kaikki surivat Otson kuolemaa ja hänen muistokseen tehtiin karhun näköinen veistos, jonka luona käytiin muistamassa ja suremassa Otsoa.

Parantaja lohdutti kyläläisiä, ei Otso turhaan henkeään menettänyt, hän on nyt tämän kylän metsämiesten suojelija. Otson henki on tässä puussa ja häneltä voi käydä pyytämässä suojelusta metsälle lähdettäessä. Ja niin kauan kuin Otson henki oli tuossa patsaassa, kylän metsästäjille ei käynyt mitään vahinkoa.

Kadonnut Egres-jumala

Rööpeenmaan muorilla oli tavallista parempi naurisvuosi. Hän kävi katsomassa peltoaan lähes joka päivä. Hänellä oli varmuuden vuoksi tietäjän tekemä Egres-jumalan puukuva pellon reunassa, jolle hän toi pienen leivän lahjaksi joka päivä, että naurismaan vahtiminen varmasti sujuisi.

Yhtenä aamuna kun hän taas tuli katsomaan peltoaan, oli puinen Egres kadonnut. Sitä hän siinä suremaan, että kuinka nyt nauriiden kävisi, kun pellonvahti oli kadonnut. Mutta siinä päivitellessään hän kuuli takanaan jonkun huutavan häntä nimeltä. Hän kääntyi ja rantapellon takuisen nuori isäntä Kerkko tuli kantaen puista Egresiä.

Kerkko sanoi löytäneensä Egresin lammaslaitumelta. Sitä he siinä kumminkin hämmästelivät, että miten tämä on voinut tapahtua, mutta tuumivat sitten, että kyllä on ollut kovakorvainen naurismaan varas, kun on Egresin tarvinnut perässä lähteä juoksemaan. Olisiko voinut jopa olla niin että Egres oli häätänyt Pakkasen puhaltajan satoa pilaamasta. Tämän perästä nauriit saivat kasvaa rauhassa ja niistä tuli niin paljon, että Rööpeenmaan muori saattoi niistä sinä talvena kylän köyhillekin antaa.

Pakkasen puhkuja vie lehmältä varjon

Kevät oli edennyt siihen päivään, että karja piti ajaa laitumelle. Niinpä Jaskaran Juusokin lähti karjaansa pitkille laitumille Metsäkulmalle viemään. Karja piti ohjata kylänraittia pitkin. Juuso kun oli kovasti oluen perään niin oli jo aamutuimaan hyvässä huppelissa. Häntä siitä huomautettiin, mutta hän ei ollut milläänkään vaan lähti karjaa laitumelle ajamaan.

Juuso ohjasi lehmälaumaa kohti laidunmaita ja lauleskeli samalla kaikkea mitä osasi, kovalla äänellä ja moneen kertaan samat säkeet. Vaan siitä ei Pakkasen puhkuja tykännyt, vaan suuttui Jussin äänekkääseen menoon. Juuso vähän kummasteli, että mikä kylmä viima tuosta nyt ohi kulki, mutta unohti sen sitten koht’siltään.

Lehmät olivat laitumella ja niitä käytiin kerran päivässä lypsämässä. Kohta alkoi ihmettely, kun Orvokki ei lypsänyt mitään, vaikka samalla tavalla oli lihoissa, kun muutkin. Sitten emäntä huomasi kerran, ettei lehmästä langennut lainkaan varjoa maahan. Sitä hän lähti sitten juoksujalkaa Juusolle toimittamaan. Yhdessä kun miettivät niin ainoaksi keinoksi he yhteistuumin keksivät, että nyt piti apua pyytää Parantaja Maijalta. Maija kun osasi parantaa niin ihmiset kuin eläimetkin.

Juuso lähti illansuussa käymään Parantaja Maijalla. Kertoi tälle, että Orvokki-lehmä ei lypsä mitään, vaikka on yhtä hyvissä lihoissa kuin muutkin. Maija alkoi kysellä Juusolta, että mitä tapahtui sinä päivänä, kun hän oli karjan laitumelle ajanut. Juuso mietti päänsä ympäri, eikä tahtonut muistaa mitään. Mutta sitten juuri ennen kuin hän nousi penkiltä, hän sanoi, muistan, miten sellainen kylmä viima pyyhälsi ohitseni siinä Matalaojan kohdalla.

Parantaja Maija sanoi, että hänen täytyy nyt vähän tuumailla ja yön yli nukkua, tule sitten huomenna kuulemaan mitä minulla on kerrottavana. Juuso lähti ja palasi seuraavana päivänä. Maijalla olikin ikäviä uutisia. Hän sanoi Juusolle, että Orvokki-lehmän oli Pakkasen puhkuja taikonut, varastanut sen varjon. Lehmä koittaa saada varastettua varjoa takaisin syömällä mahdollisimman paljon, mutta ei se mitään auta. Etkä sinä tästä kurjuudesta mitenkään pääse. Sinun on annettava Orvokin kuolla omia aikojaan. Nimittäin, jos käyt sen teurastamassa, kirous siirtyy sinuun ja sinä muutut eläväksi kuolleeksi. Kun Orvokki sitten kuolee syksyn aikana, se on haudattava juuri siihen paikkaan, johon se on kuollut ja päälle on kasattava paljon suuria kiviä, että sen varastettu varjo pysyy maan alla. Varjo nimittäin palaa kuolleeseen sen kuollessa, sitä ei Pakkasen puhaltaja sitten enää voi itsellään pitää.

Väinämöinen auttaa myllyn korjaamisessa

Satoja vuosia sitten ihmiset elivät luonnon ja sen henkien ehdoilla. Hyvän ja pahan välillä tasapainottelu oli luonnollinen asia ja siihen suhtauduttiin vakavasti. Koska tiedettiin, että Väinämöinen oli taistelua vastaan ja rauhan puolesta. Häneltä pyydettiin apua silloin kun tilanne vaikutti pahalta omassa elinpiirissä.

Ruoka ja hengissä pysyminen työllistivät päivittäin. Tuli sitten tilanne Komin kylässä, että Lavajoen Rokkakoskeen tehdyn myllyn kivet halkesivat ja siitä aiheutui suuri onnettomuus. Missä nyt saataisiin vilja jauhettua, kun myllyn kivet olivat rikki. Kylän päälliköt ja tietäjät laittoivat viisaan tietämyksensä yhteen ja päättivät pyytää apua Väinämöiseltä, hän kun oli maanpäällisten eläjien suurin jumala ja varma avun antaja. Apu piti kuitenkin pyytää tietyllä tavalla. Tässä tapauksessa tarvittiinkin kaikkien apua, myös kyläläisten.

Kylän vanhin tietäjä Maunukki saikin näyn seuraavana yönä ja se ei ollut mukava. Näyssä tuli esille se, että myllyn kivien halkeaminen olikin paholaisen aikaansaannosta. Nyt joutuisivat vastakkain hyvä ja paha. Tästä tulee kovasti paha tilanne, sanoi Maunukki, mutta me selviämme, kun kerran olemme päättäneet pyytää Väinämöiseltä apua.

Maunukki kertoi, sepän tuli ensimmäisenä takoa tulinen masto, jossa olisi nuolia jokaiseen ilmansuuntaan. Jokaisen nuolen päähän tuli laittaa kultaa tai hopeaa, ja vähimmillään riitti mikä tahansa jalometallista tehty koru tai astia, jolla vaurauden voi näyttää toteen. Tähän piti jokaisen Komin kyläläisen osallistua, muuten voimaa ei saataisi tarpeeksi paholaisen karkottamiseen.

Kylän seppämestari Joosua Fransinpoika alkoi työhön. Hänellä oli apunaan kaksi oppipoikaa, Tellus ja Arhi. Seppä ja apulaiset takoivat mastoa kuusi päivää ja kuusi yötä taukoamatta. Sitten masto oli valmis. Tällä tulisella mastolla Väinämöinen voi meitä auttaa paholaisen karkottamisessa sanoi Joosua. Maunukki oli tyytyväinen näkemäänsä.

Tällä välillä Maunukki oli näkyjen kautta keskustellut Väinämöisen kanssa, joka oli luvannut auttaa, kun kyläläiset näin kovasti työtä sen eteen tekivät. Valmis masto kannettiin Rokkakosken rantaan ja pystytettiin otolliseen ilmansuuntaan, siten että vahvin nuoli osoitti pohjoista kohti. Kun kaikki valmistelu oli saatu tehtyä, lausui Maunukki seuraavat sanat:

"Tullos ukko Väinämöinen, apusi meille ojenna"

Nämä sanat kolmesti lausuttuaan alkoi tapahtua. Nousi hirveän kova tuuli ja puita alkoi kaatua myllyn ympäriltä. Mylly nousi ilmaan ja se nousi koskea ylöspäin niin että kivet ryskyivät. Siirryttyään Rokkakosken yläjuoksulle, mylly laskeutui aloilleen, tuuli lakkasi ja vesi asettui. Tuli tyyten hiljaista.

Kukaan ei uskaltanut hetkeen liikkua. Sitten Maunukki sanoi: käydään nyt katsomassa mitä on kylän myllylle tapahtunut. Kaikki lähtivät varovasti liikkeelle. Ensimmäisenä myllyn ovista sisään astui Maunukki. Ja mitä hänen silmänsä näkivät, myllyn kivet olivat täysin ehjät, mutta mylläri oli kuollut. Nyt olikin sitten aivan selvää, että mylläri oli tehnyt kauppoja paholaisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut pystynyt lupauksiaan täyttämään, kun paholainen oli myllyn kivet halkaissut.

Näin oli saatu Kominkylän mylly taas kuntoon ja kyläpäällikön keskimmäinen poika asettui myllyä hoitamaan.

Metsänpeittoon joutunut pelastuu

Vaikka kuinka monesti oli sanottu, että metsässä pitää liikkua hiljaa ja metsää kunnioittavasti. Joskus se vain unohtui tai sitten kävi sellainen vahinko, että Tapio suuttui metsässä kulkijaan.

Särkänperän nuori isäntä oli ollut naapurissa heinätöissä ja ajatteli oikaista metsän poikki kotiinsa. Hän oli heinäpäivän jälkeen väsynyt ja koitti pitää itseään hereillä laulamalla. Ei hän omasta mielestään kovin äänekkäästi laulanut, mutta niin siinä sitten vain kävi, että hän eksyi Siperian metsään.

Kun hän oli kolmannen kerran kiertänyt saman suuren kiven, hän alkoi epäillä, että nyt oli jokin hullusti. Jos minä laitan tämän hattuni tähän pienen kuusen päälle ja jatkan matkaani, niin tiedän olevani eksyksissä, jos olen kohta tässä takaisin. Ja niin kävikin. Hän laittoi hatun takaisin päähänsä ja laittoi nyt kepeistä merkin mihin suuntaan hänen pitäisi mennä, jotta löytäisi kotiin.

Ilta alkoi hämärtää ja aina vain Särkänperän nuori isäntä tuli samaan paikkaan takaisin. Hän kirota päräytti oikein mojovasti. Silloin huuhkaja lensi hänen ylitseen niin alhaalta että hänen hattunsa putosi maahan. Isäntä laskeutui polvilleen ja nosti kätensä kohti sitä suurta kiveä, jota oli jo tuntikausia kiertänyt. Huuhkaja istui kiven päällä. Hyvä lintu, kaunis lintu, auta minut kotiin, hän pyysi huuhkajalta. Huuhkaja vain pyöritteli päätään. Isäntä nukahti kiven juurelle.

Aamulla kun aurinko nousi, oli metsä leppynyt ja Särkänperän isäntä pääsi kotiin. Sen opetuksen hän sai, että metsässä ei kannata laulaa, ettei metsä ja metsänjumala Tapio suutu.

Mielikki mielipuuhissaa metsässä

Mielikki soitteli mielellään puiden oksilla ja soiden ruovikoissa. Hän sijasi pesäpaikat linnuille pensaisiin ja kallioiden halkeamiin. Auttoi koppakuoriaisia purojen ylitse. Hän oli lempeä metsänmieli, hempeä kuin suvi-ilta ja kaunis kuin auringon punertava rusko aamuisin.

Metsän emännän lempipuuhaa oli touhuta erilaisten rohtokasvien kanssa. Huolehtia niiden kasvualustan ravinteikkuudesta, siirtää kärsämö toiseen paikkaan, jos se oli väärään kohtaan alkanut kasvaa. Kasvien lisäksi hän huolehti eläinten ja ihmisten hyvinvoinnista. Parantajat saivat häneltä hyviä neuvoja, kun vain oikein osasivat niitä pyytää ja kunnioittavasti metsässä liikkua.

Mielikki antoi Sinipiioille aamukasteen, jotta he voivat ripustaa pisarat hämähäkinverkkoihin kimaltamaan. Hän katsoi, että mustikka sai kukkia ilman että pakkanen pääsi puremaan, että Ukonsieni sai kasvaa ja Kärpässieni komistua. Ja että kimalaisille riitti mettä koko kesäksi. Hän laittoi syksyisin puut nukkumaan ja sammaleet horrokseen, puki jänikset valkoiseen suojapukuun niin etteivät ne joutuneet muiden saaliiksi.

Jos haluat löytää syksyllä esimerkiksi suppilovahveroita, kannattaa kokeilla vanhaa konstia, jonka mukaan useimmiten on sieniä löytynyt. Mene metsään sellaiseen kohtaan, jossa oletat sieniä olevan, laita silmät kiinni pariksi minuutiksi, hengitä metsän ilmaa ja avaa sitten silmät. Jos olet kunnioittavasti Mielikin mielestä metsään tullut, hän on eteesi tässä pienessä hetkessä suppilovahverot loihtinut.

Pellonpecko

Kankareen Kaiun hyvä sadonpyytämiskeino oli viedä ohrantähkiä ja mukillinen olutta Pellonpeckolle lahjaksi. Sen hän toisti joka kevät jokaisen kylvetyn peltoalan kohdalla. Hän sai kovasti hyvän ja kadehditun sadon sellaisinakin vuosina, kun muilla halla oli käynyt vieraissa ja hyönteiset syöneet kasvavat tähkät.

Kaiu osasi neuvoa renkejään heittämään jyvät oikein, niitä ei saanut huiskia, miten sattuu. Pelloilla kylvö piti aloittaa tietystä kohdasta ja piti kävelemään oikeisiin suuntiin eri. Oli kovasti tärkeää, että Pellonpecko näki koko ajan maata kunnioitettavan, joka tapahtui edellä kerrotuilla tavoilla.

Rongoteus

Monissa kylissä oli omia keinoja, miten pyytää ruismaalle hyvää satoa. Pinsiön mailla oli tapana ennen kylvöä, että emännän piti juosta alasti myötäpäivään ruismaan ympäri. Sillä tavoin pyydettiin Rongoteukselta runsasta satoa. Syksyllä rukiin niiton jälkeen tuli taas juosta maan ympäri, mutta tällä kertaa vastapäivään ja sen teki isäntä. Hänellä piti olla yllään karvatakki. Tällä keinolla saatiin pelto hyvin talvehtimaan. Jos peltoon oli kylvetty syysruis, isäntä juoksi pellon ympäri myötäpäivään karvatakki yllään. Näin alkuun kasvanut oras talvehti hyvin, eikä siihen iskenyt ruoste.

Kivisilmän vahtimat

Poikkilinjan talossa oli hyvä omenapuutarha, jossa tapahtui paljon nuorten elämään vaikuttaneita asioita. Tiedetään Poikkilinjan talon tyttären riiaajien käyttäneen omenapuiden alla piilopaikkaa. Jos ne eivät tullessaan muistaneet tuoda lahjuksia Kivisilmälle se alkoi heitellä tulijoita kivillä ja omenaraakileilla. Eipä tulleet seuraavalla kerralla enää ilman lahjuksia. Lahjaksi kelpasi mikä tahansa ruoka, mutta parhaiten kävi sille, joka toi Kivisilmälle makean pullan.

Rööpeemaassa oli muorilla erilaisia hyötykasveja, joita hän sitten myi tarvitsijoille. Siihen aikaan elettiin vielä vaihdantataloudessa, joka tarkoitti sitä, että neuvoteltiin mitä esimerkiksi kananmunat maksoivat ja siihen ostaja sitten tarjosi, vaikka olutta tai oravannahkoja maksuksi. Muori oli hyvin suojellut kasvimaansa ja pihapiirinsä. Pihapiirin kasvimaata suojeli Kivisilmä. Sen hän oli tehokkaaksi huomannut. Nimittäin eräänä iltana myöhään, hän heräsi kauheaan kiroilemiseen. Joku tuntematon kulkuri oli yrittänyt kulkea hänen kasvimaansa poikki ja Kivisilmä oli alkanut heittelemään kiviä tämän kulkijan niskaan. Eipä tainnut sama kulkija toista kertaa oikaista Rööpeenmaan muorin kasvimaan poikki.

Kauniista Loviattaresta tuli paha akka

Tuli Tuonelan tuvilta kaksi kaunista naista, kaksi kaunoista tytärtä. Toinen oli Louhi, kylmäverinen huurreripsinen ja terävä kielinen, joka otti pohjolan omakseen. Toinen oli kaunosieluinen, kuumaverinen Loveatar, jonka sydän sykki yhtä aikaa tulta ja pakkasta. Hän otti meren omakseen. Meren syvät syöverit, kylmät pimeät luolat ja suurena pauhaavan aallokon.

Vaan ei tiennyt, että aallokosta nousikin Turisas, sodan jumala, katsoi kaunista Loviatarta ja otti hänet omakseen. Otti naisen omakseen meren aavan aalloilla, veden viettelevän selillä. Loviatar oli kaunis ja korea, mutta toisaalta vaativa ja äkkipikainen. Monet meriä matkanneet joutuivat hankaluuksiin, kun Turisas ja Loveatar koettelivat toisiaan.

Turisas haikaili sotaa, vaikka oli Loviattarelle luvannut, ettei enää matkoihin lähtisi. Aikansa ajatuksiaan pidätteli, tuntemuksiaan tukahdutti, viettiään vesitti. Tuli eteen se hetki, kun Turisas ei voinut enää luonnolleen mitään ja lähti. Lähti kohti pohjoista, kohti Louhen asuinsijoja. Pohjoiseen saavuttuaan Pohjolan tyttäret viettelivät Turisaksen ja niin yksi Pohjolan tyttäristä tuli raskaaksi. Hän synnytti yhdeksän poikaa ja yhden tyttären.

Loviatar sai selville Turisaksen harharetken ja noitui Pohjolan tyttären lapset, pojat saivat kantaaksen sairaudet, mutta tytöstä tuli kylmäntyttö ja pakkasen purija, Syöjätär. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Loviattarelle, vaan hän ryösti lapset itselleen ja kylvi kurjuutta ympärilleen.

Tarina sulhasen menettämisestä

Muinoin lemmenasioissa käännyttiin jumalten ja haltioiden puoleen, jos omat keinot eivät tuntuneet riittävän. Kerran kävikin sitten niin, että Kärrin kartanon tytär Helena iski silmänsä kartanon hevosia hoitaneeseen renkiin, Kalervoon. Kalervo ei aluksi piitannut Helenan puheista, koska hän oli jo luvannut kyökkipiika Ailille, että kihloja mentäisiin ostamaan tulevan talvipäivänseisauksen aikaan.

Aili alkoi ihmetellä, miksi Helenan askeleen yhä useammin menivät hevostallille, eikä ruusupuutarhaan, kuten aikaisemmin. Hän hiipi Helenan perässä ja hän näki, että Helena lirkutteli Kalevolle. Hän pahoitti mielensä, mutta nieleskeli sen ja perääntyi. Seuraavana päivänä Kalervo ihmetteli Ailin puhumattomuutta ja alkoi kysellä tämän viileään käytökseen syytä. Aili sano mitä oli nähnyt ja että ei hän sille mitään voi, jos Helena on aikonut Kalervon ottaa, vaikka eihän se ollut sopivaa, että kartanon tytär ottaisi rengin itselleen.

Kului muutama päivä ja Helena tuli pihalla Ailia vastaan, kun Aili oli pellolta nauriita ollut hakemassa. Helena katsoi pitkään ja pahasti Ailia, joka siitä säikähti ja lähti juoksemaan kohti keittiötä. Illalla Ailille tuli niin paha olla, että hän lähti kylän tietäjältä Paarmaposkelta neuvoa kysymään. Paarmaposki kertoi, että on olemassa loitsuja, joita voi tässä tapauksessa käyttää. Osa loitsuista olisi kuitenkin vahingollisia myös niiden pyytäjälle. Aili sanoi miettivänsä asiaa vielä pari päivää.

Kun kolme päivää oli kulunut Aili palasi Paarmaposken luo ja sanoi, että hän on päätöksensä tehnyt ja että hän oli pieniin päin. Ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin pyytä loitsua Loviattarelta. Paarmaposki kysyi, oletko nyt ihan varmasti päättänyt näin tehdä. Kyllä olen, vastasi Aili. Paarmaposki sanoi, tule illalla, kun aurinko on laskenut, teemme loitsun silloin. Aili lähti, mutta palasi sovittuna aikana.

Loitsu, jonka Paarmaposki lukisi, tuottaisi Helenalle kovia tuskia miesten kanssa ollessa, eikä hän pystyisi koskaan lasta saamaan. Hintana siitä olisi, että Ailin toinen silmä sokeutuisi ja lapsikin saattaisi menehtyä ennen syntymää. Aili oli kuitenkin vakaan päätöksensä tehnyt. Jos hän ei saisi Kalevoa, ei saisi kukaan muukaan. Palkaksi Paarmaposkelle Aili oli tuonut leipää, nauriita ja sahtia. Niitä hän lupasi tuoda joka viikko, kunnes loitsun teho olisi nähty.

Paarmaposki sanoi, lähde nyt sillä et voi olla paikalla, kun teen loitsun. Aili lähti, ja sanoi tuovansa viikon päästä samanlaisen ruokanyytin kuin tänäänkin. Paarmaposki lausui loitsunsa, jota ei voi tässä kertoa, koska juuri nyt sitä ei tarvita, eikä loitsuja saanut ilman tarvetta esittää. Kului viikko, Aili toi lupaamansa ruokanyytin. Mitään ei ollut vielä tapahtunut. Paarmaposki sanoi, että siihen voi mennä useampi viikko, että loitsun teho nähdään. Kului siinä sitten kuukauden päivät ja Helena alkoi näyttää entistä kiukkuisemmalta ja naamaltaan kalvenneelta.

Ailin vatsakivut alkoivat ja hänelle tuli keskenmeno. Aili suri lapsen menetystä, mutta muisti Paarmaposken sanat ja mietti, että taisi tuo loitsu sittenkin tehota, kun hänelle nyt näin kävi. Silmä häneltä ei sokeutunut ja siitä hän oli iloinen. Helena äityi perin pahapäiseksi ja Kalevo käski hänen painua huuthiiteen kiukuttelemaan. Helena ei saanut Kalervoa, eikä tarina kerro miten Kalervon ja Ailin suhteen kävi talven aikana.

Loviattarelle tehty lepytyslahja löytyy (Ilmarinen)

Jumalten voimat ovat hirmuiset ja varsinkin suuttuessaan niiden vihan aiheuttamat asiat voivat olla todella ikäviä. Loviatar oli taas kerran suuttunut miehelleen Turisakselle, koska tämä oli lupauksistaan huolimatta käynyt vähän sotimassa Pohjolassa.

Turisas pyysi Ilmarista takomaan kultaiset korut Loviattarelle lepytyslahjaksi. Ilmarinen alkoi työhön, jonka ehtona oli että korut piti valmistaa äänettömästi. Kekseliäs Indomieli Ilmarinen keksi keinon ja korut valmistuivat. Niissä oli jokihelmisimpukan kiviä koristeena.

Loviatar ei kuitenkaan ollut lepyttelytuulella ja kun Turisas vei häntä varten tehdyt korut, Loviatar heitti ne jokeen ja huusi, kuka nuo tuolta nostaa saa osakseen ikuisen rakkauden.

Kului pitkät ajat ja yhtenä sateisen sunnuntaiaamuna Rantalan Ville oli menossa kirkkoon. Hän pysähtyi Matalusjoen sillalle ja katseli veden solinaa kivien lomassa. Yht’äkkiä jokin kimmelsi hänen silmiinsä, ja hän tuli uteliaaksi, mitä se mahtoi olla. Hän riisui kenkänsä ja meni kivikkoon etsimään, mikä siellä oikein kimalsi. Ja kuinka ollakaan, hän löysi kauniin rannerenkaan, johon oli upotettu helmiä. Ei voi olla totta, hän mietti. Hän laittoi rannerenkaan paitansa taskuun ja lähti kirkkoon.

Kirkkoon tullessaan hän kuuli kirkonkellojen soittavan hääsoittoa. Olipa kummallista, eihän täällä ollut hääparia ja silti kellot soivat tuolla tavalla. Rappusilla hän sanoi Kala-Kallelle, että kylläpä nuo kellot kummasti soivat. Kalle ihmetteli, että miten niin, hänen mielestään ne soittivat ihan tavallista sunnuntaisoittoa.

Ville oli kirkossa sanan kuulolla ja kävi ripillä, kuten tapana oli. Kotimatkalla hän vieläkin ihmetteli kirkonkellojen soittoa. Ehkä hän oli kuvitellut koko asian. Kotiin päästyään hän kävi talossa asuvan huutolaisen jutuilla, hänet kun tiedettiin ennustajan taitoiseksi. Huutolainen sanoikin, pidä nyt varas, tämä on Loviattaren koru, joka on kirottu. Kirous on elinikäinen rakastuminen. Jos valitset oikein sinusta, tulee onnellinen mutta jos valitset väärin, riudut onnettomassa rakkaudessa kuolemaasi saakka. Tätä Ville säikähti niin pahasti, että päätti olla koskaan kosimatta ketään, ettei huonosti kävisi.

Joukahaiselta pyydetään apua hyvän onnen palauttamisessa

Siihen aikaan, kun luontoa ja sen henkiä kunnioitettiin, oli sellainen käsitys, että onnea on maailmassa vain rajallinen määrä. Jos naapurilla oli onnea, se oli toisilta pois. Näin kävikin sitten Kyrön pitäjässä. Parkkaan puolella olevilla oli ollut erinomaisen hyvä viljavuosi mutta Kyröläisillä oli käynyt paljon huonommin. Oli vaarassa, että koko pitäjä tulisi näkemään nälkää tulevana talvena. Pitäjän päällikkö Tuori oli käynyt monia huolestuneita keskusteluja siitä, miten ihmisten kävisi, kun ruoka loppuu. Hän päätti toimia ja pyysi yhteisön Tietäjää Luuwaloa tekemään asialle sen mitä tehtävissä oli.

Luuwalo otti tehtävän hoitaakseen, ja jo seuraavana yönä Joukahainen ilmestyi hänelle uniin. Tee minulle puinen kuva niin autan teitä ottamaan oman osanne, jottei teille huonosti kävisi. Joukahainen näytti mihin oli linnunhahmoisen puisen esineen jättänyt. Heti kun Tietäjä Luuwalo heräsi, hän lähti käymään Parkkaan puolella kallioisen lammen rannassa, josta hän löysi puun, joka oli kuin linnun pää ja kaula. Sillä Joukahaisen sanojen mukaan, oman onnen sai takaisin hakemalla sen pois Parkkaan puolelta. Seuraavaksi Tietäjä laittoi apulaisensa Tieran ja Kaakon tekemään tehtävän, joka kuului näin, Parkkaan pieni kirkko piti polttaa, jotta sen kattopaanuista saataisiin voima omalle puolelle.

Näin lähtivät Tietäjä Luuwalon apulaiset Tiera ja Kaakko tekemään kirkon polttoa ja kirkon kattopaanujen pois tuomista. Tieralle oli vähältä käydä huonosti, sillä sen vaatteet syttyivät palamaan, kun he kirkkoa tuleen laittoivat. Hyvä onni oli tässä kohtaa jo kuitenkin tarttunut Tieraan ja hän onnistui pelastamaan itsensä ja vaatteensa. Kirkko paloi ja kattopaanut lähtivät kohti Kyröä ja Luuwalon pihoja. Matkalla tosin Kaakko loukkasi jalkansa ja osa kattopaanuista jouduttiin jättämään matkalle, mutta seitsemän paanua saatiin tuotua Luuwalolle puukuvan tekoa varten.

Tieran ja Kaakon kirkonpolttoretken aikana Luuwalo oli löytänyt Joukahaisen määrittämän kaksihaaraiseksi kasvaneen männyn, joka oli salaman iskusta kuollut ja siksi siihen voi asettaa uuden hengen. Luuwalo oli veistänyt tuosta kuolleesta puusta hahmoa, ja koska Joukahainen oli näyttäytynyt vain osittain ihmisen ja osittain linnun hahmossa, teki Luuwalo puukuvasta enemmän itsensä näköisensä. Tietäjä ajatteli sen olevan riittävä Joukahaiselle, jotta hän Kyrön pitäjää tulevan talven suojelisi. Puukuvalle tuli vain yksi silmä, koska hän oli itse yksisilmäinen.

Kun Tiera ja Kaakko sitten aikanaan palasivat kirkonpolttoretkeltään, Luuwalo tiesi tarkalleen millaisen puisen kuvan hän Joukahaiselle tekisi. Siihen tulisi kirkon kattopaanuista siivet ja puisesta linnun nokasta. Kun puukuva sitten valmistui, sille tuotiin lahjoja, jokainen oman kykynsä mukaan. Perjantaisin pidettiin Joukahaiselle pieniä pitoja, jotta pitäjän ihmisten hengissä pysyminen olisi taattu.

Piika näkee Köndöksen

Maatalon tilusten vuosittainen viljelystenhoito vaati paljon työtä ja se oli raskasta. Monet isännät, joita vaivasi jokin viheliäinen sairaus, saivat apua Köndökseltä ja niin elanto oli taattu vähintään seuraavalle vuodelle. Apu oli sitä varmempi, mitä sairaampi isäntä oli tai jos hän oli kuollut eikä talossa ollut isännän tilalle astuvaa poikaa. Apu piti kuitenkin pyytää, käymällä lausumassa pyyntisanoja raivattavan alueen reunamilla. Tämän teki aina tilan emäntä, emännän puutteessa talon vanhin tytär ja hän vei mukanaan kannullisen lämmintä maitoa lahjaksi Köndökselle.

Kallan talon emäntä oli tätä pyyntöä käynyt lausumassa muutamina iltoina, koska isäntä oli sairastunut keuhkopöhöön ja parantaja Iitan mukaan se koituisi vielä isännän kohtaloksi.

Talon karjapiika Kaisa, oli päättänyt, että nyt hän ihan varmasti näkee tuon ihmeellisen hiljaa kulkevan urotöiden tekijän Köndöksen yöllisissä puuhissaan. Kaisa meni kaskettavan huhdan reunaan hyvissä ajoin ennen auringon laskua ja odotti siellä hiljaa. Siinä kävivät oravat ja jäniksetkin häntä ihmettelemässä, mutta hän vain istua kökötti paikallaan.

Sitten juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, hän huomasi huhdan vastakkaisella reunalla pienen värähdyksen. Jättiläismäisen olennon ilmaannuttua puiden takaa, hän pidätti hengitystään, ettei se olisi häntä ilmi antanut. Mutta, Köndös haistoi Kaisan piilostaan, käänsi selkänsä ja lähti pois. Sen koomin sitä ei sen huhdan laitamilla näkynyt ja talon väki sai itse tehdä kaiken kaskenkaadon. Köndös ei kuitenkaan ollut jättänyt talon isäntää pulaan, vaan oli lähettänyt parantavan hengen isännän keuhkopöhön poistamaan ja isäntä toipui. Mutta Kaisa piika oli visusti hiljaa siitä, että oli tämän olennon nähnyt ja ehkä oli siihen syyllinen, ettei tämän talon kasken kaatoon Köndökseltä enää koskaan apua tullut.

Tämä tarina on saatu talteen siinä vaiheessa, kun Kaisa oli jo vanha ja tiesi kuoleman ovella kolkuttelevan. Hän koki tarvetta puhdistaa sydämensä ennen kuolemaa ja kertoi tämän tarinan tyttären tyttärelleen Tuulialle. Viikko tämän jälkeen hän pääsikin haudan lepoon.

Tarina Hauesta ja Kurjesta

Ammoisina aikoina kun maa vielä oli litteä ja taivaankannella loistivat Ilmarisen takomat tähdet. Kalat syntyivät pudonneista tähdistä ja hyönteiset taontatyön aikana lentävistä kipinöistä. Sillin Kurki veilä kannatteli taivaankantta Pohjantähden eli Pohjannaulan kohdalla.

Eräänä päivänä Kurki lähti syömään järven rantaan. Se kahlasi matalassa rantavedessä heinikon keskellä niin syvälle kuin jalat pohjaan ylsivät. Kesken Kurjen aterioinnin paikalle hiipi heinikon suojissa suuri harmaa Hauki. Hauki alkoi puhua Kurjelle. ”Kuuleppas Kurki, tällaista asiaa. Nosta minut Taivaankannelle sukulaisiani katsomaan.”

”En minä nyt jouda sinua taivaalle nostelemaan” sanoi Kurki, eikä ollut halukas keskeyttämään ruokailuaan. Hauki ei kuitenkaan antanut periksi. Se kutsui kaksi kaveriaan apuun ja ne tarttuivat Kurkea jaloista, uhaten vetää sen veden pinnan alle, jos Kurki ei suostuisi nostamaan Haukia taivaalle.

Niin Kurjen oli lopulta pakko suostua. Ja koska se ei ollut heti suostunut Hauen pyyntöön, se joutui nostamaan kaikki kolme Haukea Taivaankantta katsomaan. Kurki avasi nokkansa ja työnsi kielensä ulos. Jokaiselle Hauelle oli nyt oma paikka Kurjen nokassa. Kurki nosti Hauet Taivaankannelle.

Mutta kostoksi Kurki muuttuikin ikipuuksi ja jäi paikalleen seisomaan. Hauet eivät koskaan päässeet takaisin järveen vaan kuivuivat kuoliaaksi ja jäivät Kurjen nokkaan pelkkinä päinä keikkumaan.

Hongotar antaa haasteen karhuemolle

Kauan sitten, kun metsissä elivät eläimet rauhassa keskenään, oli karhuemo huolissaan kohta syntyvistä pennuistaan. Hänestä tuntui siltä, että kaikki ei ollut hyvin. Karhuemo pyysi apua Hongottarelta, joka oli karhujen suojelushaltia.

Hongotar sanoi: ”Sinulle on tulossa kolme pentua, mutta yksi niistä on erilainen kuin toiset. Voin taikoa sen elämän tähdeksi taivaalle, mutta silloin voi käydä niin, että kaksi muuta pentua syntyvät valkoisina. Mutta jos otat haasteen vastaan ja kasvatat sitä tasa-arvoisena pentuna toisten kanssa, saat avun kaikkeen tarvitsemaasi.”

Karhuemo kysyi, millä tavalla tuo yksi pentu on erilainen. Hongotar vastasi, että näet sitten kun se on syntynyt. Otatko haasteen vastaan?

Karhuemo mietti ja mietti, sitten se päätti ottaa haasteen vastaan. Muutaman päivän päästä pennut syntyivät. Kaksi karhunpoikasta ja yksi erilainen pentu. Tämä erilainen pentu oli paljon vaaleampi kuin nuo kaksi muuta. Sillä oli samanlainen töpöhäntä, mutta korvat olivat suipot ja pitkät. Sehän näyttää ihan jänikseltä, mietti karhuemo.

Toden totta, kolmas pentu näytti jänikseltä, ja oli jänis. Se kasvoi karhunpentujen kanssa, kunnes tuli kevät ja karhut tulivat ulos pesästään. Silloin Hongotar ilmestyi jälleen karhuemolle ja sanoi: ”Selvisit hienosti tästä haasteesta. Nyt voit päästää tämän erilaisen pennun omilleen, sillä siitä tulee Pakkasen puhkujan sanansaattaja. Jänis saa tehtäväkseen käydä sen edellä kertomassa luonnolle, että talvi on kohta tulossa ja on aika valmistautua talvehtimaan.”

Karhuemo oli kiitollinen kahdesta tavallisesta pennusta ja yhdestä erilaisesta pennusta, joka sai erityisen tehtävän luonnon viestin viejänä. Erilaisuus on erityisiä ominaisuuksia, jotka tulevat esille vasta kun niitä tarvitaan.